Kuulumiset Sailemisesta

Vaihdelaatikko hajosi Toyota Land Cruiseristamme noin 150 km matkan jälkeen ja auto palasi Isuzun lavalla Addikseen korjaamolle. Lopulta uusi lähtöyritys onnistui ja tässä viimeiset kuulumiset.

Yadotan kaupunkiin rakennettava oppilasasuntola alkaa olla viimeistelyvaiheessa. Monet ovat jo kyselleet, koska ilmoittautuminen voi alkaa. Tässäkin näkyy muutos entiseen: Kun Dekassa edellisessä projektissa vastaava rakennus saatiin valmiiksi, meni aikaa, kun sana mahdollisuudesta levisi kylille.

Lähteiden suojaukset tuovat nopeasti apua  monelle ihmiselle ja siksi yritämme saada niitä tehtyä  mahdollisimman pian. Paikan valinta ja kivien hankinta tehdään yhdessä yhteisön kanssa. Gurachan lähdepaikan tuntumasta löytyi kiviä kanto-etäisyydeltä ja hiekkaakin saadaan aika lähelle autolla.  Alueelta ei sopivaa hiekkaa löydy edes joen pohjista.

Majapaikkani täyttyi ilta illan perään ihmisistä, jotka ilmaisivat ilonsa siitä, että projekti on nyt hyvässä vauhdissa. Pidän tarkoituksella oveni auki, sillä usein sattuu niin, että yhtä aikaa vieraisille tulee ihmisiä, jotka muuten eivät yhdessä istuisi iltaa. Iloitsin suuresti siitä, että vieraita riitti kaikista mahdollisista ryhmistä.  Tulen tosin juoneeksi litroittain kahvia tässä työmuodossa!

Terveisin Kirsi

Kahville!

Kaffassa, kahvin kotiseudulla, kahvia juodaan usein ja paljon. Ja se on hyvää. Matkalla Shunito Yeri –projektille kohtasin iloisen näyn, kun  parinkymmenen naisen joukko oli viemässä kahvia talkoisiin.   Työ maistuu ja yhteishenki lujittuu!

Kotipiirissä  on  tapana juoda ”naapurikahvit” pari kertaa päivässä. Yksi naapureista keittää täyden pannun ja kutsuu lähitienoon väen. Koska minä olen usein työkiireinen, ystävälliset naapurit tuovat valmiiksi keitetyn  pannullisen myös minun majapaikkaani, jotta voidaan rupatella. Minä tarjoan sitten paahdetut jyvät. Useimmiten kahviin laitetaan ripaus suolaa ja maitoa, joskus etenkin juhlien aikaan myös voita.

Puhdistava yhteys

7.3.2013

KOLUMNI KOTIMAA-LEHDESSÄ  Kirsi Leikola

Kolme miestä ratsasti pihaamme Metussa, Länsi-Etiopiassa. Takanaan heillä oli runsaat 70 kilometriä metsätaivalta. Tunnistimme teräväksi viilatuista hampaista, että miehet olivat syrjityn metsästäjäkansan jäseniä, ja kutsuimme heidät sisään. Vanhin miehistä liikuttui, ja muutkin olivat helpottuneita, sillä ovenavauksella ylittyi ratkaiseva raja.

Täällä Etiopiassa on tapana jakaa sitä hyvää, mitä on. Vasta jaettuna ilo on täydellistä, ja siksi elämän suurin ilo, evankeliumi, pannaan jakoon innokkaasti.

Tiettyjen ryhmien kohdalla saattaa kuitenkin tulla raja vastaan. Kaukaa ratsastaneet miehet kertoivat kuulleensa uskosta, jonka sanottiin olevan kaikille kansoille. He eivät kuitenkaan olleet varmoja, koskisiko usko sittenkään heitä, joita ei oikein ole pidetty ihmisinä eikä päästetty sisälle taloihin.

Meitäkin oli aikoinaan varoitettu heistä: “Jos menette lähelle, saatte lepran, jos syötte yhdessä, saastutte. Pysykää kaukana.”

Meiltä kotioven avaaminen syrjityille metsästäjille kävi helposti, sillä emme ole kasvaneet yhteiskunnassa, jossa ihmisiä ja asioita rajattaisiin puhtaiksi tai saastuttaviksi. Mutta entä jos miehet olisikin kuvattu sorrettujen sijaan salametsästäjiksi? Olisinko ollut valmis tutustumaan yhteenkään heistä?

Omissa reaktioissamme näkyy ajan henki, oman aikamme leimat. Raja-aitoja pystyttäviä puheita riittää, oltiinpa Suomen sosiaalisessa mediassa tai Etiopian Kaffan vuoristometsissä. Huhupuheet ja yleinen mielipide pelottavat, sillä niistä kukaan ei ole vastuussa. Ne ovat tehokkaita, kun halutaan jaotella ja pitää erillään.

Kun asioihin tai ihmisiin viitataan vain kaikenkattavina yleistyksinä, silmät lakkaavat näkemästä ja korvat kuulemasta. Rajan toiselle puolelle jäävästä katoaa moninaisuus, on vain leima ja korkea raja-aita.

Kun viimeksi vierailin noiden kolmen miehen kotikylässä, huomasin, että majaan oli astunut muitakin vieraita, heitä, jotka ennen eivät mistään hinnasta olisi tulleet sisään. Uuden testamentin opetusten tutkiminen oli haastanut heidät ylittämään ryhmien välisen rajan, mahdoton oli tullut mahdolliseksi. Iso pannullinen vahvaa kahvia höyrysi majan lattialla, ja talon tyttäret juoksuttivat vieraiden bambukupposia äidilleen täytettäväksi. Isäntä ei iloltaan malttanut pysyä aloillaan, vaan kiersi tarkastamassa, että paahdettuja ohranjyviä riitti jokaiseen kouraan. Juttu lensi, kun mietittiin maailman menoa, jaettiin kokemuksia, yllätyttiin puolin ja toisin. Välillä otettiin kipakasti yhteen, välillä naurettiin. Ei enää huhupuhetta, vaan puhetta, oikeita keskusteluja, joissa aukeni monta näkökulmaa. Kun kello lähestyi kahtatoista, kömmin makuupussiini. Muut jatkoivat juttua pitkälle aamuyöhön. Puhuttiin suut puhtaiksi.

KIRSI LEIKOLA

Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijä, joka työskentelee Etiopiassa marginalisoitujen ihmisryhmien parissa. Palaute: toimitus@kotimaa.fi