Matkalaukun ihmeelliset seikkailut

Meinasin lähteä matkalle kevyesti varustautuneena, pelkkänä reppureissaajana, mutta vaimo sanoi, että eihän se mitenkään käy. Meijän kylään pitää viedä paljon tavaraa tuliaislahjana. Niinpä laukku tuli täyteen tavaraa. Lahjatavaran lisäksi siinä oli henkilökohtaiset hygieniatarvikkeet ja kesävaatteita. Päälläni oli suomalainen kevennetty talvivaatekerta.

Matkatavarat buukattiin Helsingissä suoraan osoitteella Addis Abeba, koska olimme välipysähdyspaikassa transit-matkustajia. Istanbulissa sattui tulemaan varmaan poikkeuksellinen lumimyräkkä. Emme meinanneet ensin päästä laskeutumaan kentälle.  Toisella yrittämällä laskeutuminen sentään onnistui. Tähän asti siis kaikki hyvin.

 

Sitten tuli lähdön aika Addiksen lennolle. Ihan aikataulussa pääsimme koneeseen istumaan. Lumimyräkkä kuitenkin jatkui ja kenttä viuhui täynnä monen näköistä lumiauraa. Koneiden siipiä pestiin jäätymistä estävällä aineella ahkerasti. Kolme tuntia istuimme koneessa osittain odottaen lähtölupaa, osittain jonottaen kiitoradalle muiden myöhääsä olijoiden kanssa. Loppu hyvin kaikki hyvin - olimme Addiksessa kolmen aikaan aamuyöstä. Ei muuta kuin viisumijonoon, pankkijonoon, passintarkastusjonoon ja viimein noutamaan laukut jakeluhihnalta. Kaikki vähät laukut, mitkä sieltä löytyivät, taisivat kuulua meidän kaksitoistahenkiselle matkaryhmällemme. Valikoimisen ongelmaa ei siis ollut. Minä vain ihmettelin, eikö minun laukkuni ole vieläkään saapunut. En viitsinyt katsella lähes tyhjää hihnaa montaa kierrosta. Tajusin, että pitää etsiä toimisto, johon ilmoitetaan kadonneesta

matkatavarasta. Yksi virkailija osoitti huoneen, johon katoamisilmoituksen voi jättää. Siellä oli toinenkin ilmoituksen jättäjä ennen minua. Näytin lunastuslappua, jonka perusteella virkailija haki koneelta koodin, jolla voisin auringon noustua puhelimitse tiedustella laukun kohtaloa.

Kävimme ottamassa hotellissa pienet aamutorkut. Minua tosin vaivasi laukun häviäminen sen verran, että torkun sijaan mietin, miten tässä nyt näin kävi ja mitenkähän tämä homma hoituu. Puolen päivän maissa pyysin hotellin vastaanoton virkailijalta apua, että hän soittaisi antamaani numeroon ja tiedustelisi laukkuni kohtaloa. Hän soitti pari kertaa, mutta ei saanut yhteyttä. Tartuin itse asiaan ja soitin. Sain selville, että laukku oli jäänyt Istanbulin lentokentälle, mistä se oli luvattu toimittaa seuraavana yönä Addikseen. Alkoi taas pään raapiminen, mitenkä ehdin noutamaan laukun yöllä lentokentältä, kun aamulla olemme jo lähdössä kohti Jimmaa. Olisi joskus sentään kiva vähän nukkuakin yöllä. Istanbulin kone tulisi sitä paitsi vasta aamuyöstä. Pyysin matkaoppaan apua, joka puolestaan hälytti matkatoimiston johtajan. Annoin hänelle kopion laukun koodinumerosta ja passista sekä valtakirjan laukun lunastamiseksi. Luulin, että sillä konstilla homma hoituu. 

Aamulla heräsin siinä hyvässä uskossa, että laukku on jo jossain täällä. Kyselin, että missäs se minun laukkuni nyt on. Vastaanoton virkailija ei tiennyt mitään. Aamiaisen jälkeen pakkasimme tavarat autoihin lähteäksemme kohti Jimmaa, paitsi minä, jolla ei ollut mitään pakattavaa. Minulle alkoi valjeta karu totuus, että jatkossa olen liikkeessä Etiopian helteessä talvitamineissa ja ilman partakonetta ja hammasharjaa, onneksi en kuitenkaan ilman passia. Rupesin kyselemään, olisiko mitenkään mahdollista saada laukkua peräämme.  Eikö sitä kukaan voi mitenkään toimittaa osoitteeseen, johon olemme menossa.  Vähän harmitti tai rehellisemmin sanoen paljon, että tässä me olemme virkistysmatkalla kauniissa Etiopian säässä, mutta minun energiani kuluu kadonneen matkalaukun jäljittämiseen. Onneksi sain matkatovereiltani apua akuuteimpaan ongelmaan, vaihtovaatekertaan ja partakoneeseen. Hammasharja. ja –tahna ostoksilla kävin Jimmassa, jossa yövyimme.

Sain tietää, että matkalaukku oli luvattu lähettää seuraavalla Etiopian lentoyhtiön lennolla Jimmaan. Toivo sarasti siis Jimmassa, että lähtiessämme kohti Lounais-Kaffaa ajamme lentokentän kautta noutamassa matkalaukun. Ei tule paljon ylimääräistä mutkaa. Helppo homma. Mutta laukku ei ehtinyt Jimmaan lähtöömme mennessä. Lähdimme siis matkaan ilman laukkua. Vietimme pari kolme päivää Sailemin kunnassa, matkamme pääkohteessa, ilman matkalaukkuani. Taas piti miettiä, mistähän minä sen mahtaisin saada ja millä konstilla. No, tietenkin palatessamme Jimmaan, josta matkamme jatkuu sitten yöpymisen jälkeen kohti Arbaa Minchiä. Ehkä juuri laukkuni noutamista ajatellen olimme suunnitelleet lähtevämme Sailemista sunnuntaina jumalanpalvelusten jälkeen kello 13. Sailemin kunnanjohtaja oli kutsunut meidät kuitenkin lähtöjuhlaan kunnantalolle. Siitä kutsusta ei voinut mitenkään kieltäytyä.  Kaikki matkaryhmämme jäsenet olivat varmasti valmiita lähtemään viivyttelemättä paluumatkalle, jolle sitten pääsimmekin viimein melkein tunnin myöhässä suunnitellusta aikataulusta.

Ajelimme Jimmaan ja tarkoitus oli ajaa lentoaseman kautta. Opas soitti lentoasemalle ja kysyi tilannetta. Sieltä ilmoitetaan, että lentoasema sulkeutuu kello 17.30. Meillä oli vielä tunnin ajomatka jäljellä, mikä tarkoitti sitä, että laukun noutaminen jää seuraavaan aamuun. No, ainahan sitä nyt yhden yön yli selviää, kun tähänkin asti on pitänyt yrittää selvitä! Mutta lentoasema aukeaa vasta kello 11 ja me olemme jo kaukana matkalla kohti Arbaa Minchiä. Ei tästä tullut yhden yön juttua, vaan koko laukun kohtaloa ravisuttava kysymys, mistä saamme Jimman lentoasemalla säilytettävän matkalaukun, kun olemme 300 km päässä Jimmasta. Taas meni energiaa asian selvittelyyn. Viimein ratkesi, että laukkuhan voidaan lähettää jollakin sopivalla lennolla Addikseen ja sieltä Arba Minchiin. Laukku saa ilmaisen Etiopian kiertomatkan lentoteitse. 

 

Vietimme yön kauniissa Paratiisi-retkeilyhotellissa ja elimme taas toivossa, että koittaa sellainen päivä, jolloin laukkukin saapuu paratiisin. Seuraavana päivänä kävimme ohjelman mukaisella kiertoajelulla Chamo-järvellä ja ajoimme autolla veikeään vuoristokylään, jossa oli oma eksoottinen kulttuurinsa. Sen jälkeen oli tarkoitus käydä hakemassa laukku lentoasemalta, mikäli se on sinne saapunut. Vuoristokylän vierailumme vähän viivästyi ja aloin pelätä, että toistuuko tässä Jimman tapahtumaketju: tulemme lentoasemalle sen sulkemisen jälkeen. Muutkin kuin minä alkoivat jo hermostua. Eikö voitaisi jo mennä? Eikö ainakin se auto voisi mennä, jossa laukkunsa kadottaneella on paikkansa. Ei voi, sillä, mikään auto ei voi mennä ennen kuin johtoauto menee. Kaikki autot kulkevat aina letkassa. Kukaan ei sooloile. 

Ajelimme kohti Arbaa Minchiä. Tuli lentokentän tienhaara. Ajoimme ohi. Silloin minäkin taas kysyin kuljettajalta, emmekö menekään lentokentälle. Hän vastasi, että menemme oppaan perässä. Keskellä kaupunkia oppaan auto pysähtyi. Ymmärsimme, että hän onkin nyt palaamassa takaisin kohti lentokenttää. Ei, minua pyydettiin oppaan kanssa kaupungin keskustassa olevaan toimistoon. Astuin sisään ja tunnistin laukkuni virkailijan selän takaa. Hän tiesi asiani. Annoin hänelle tunnistuskoodin ja passini, kuittasin laukkuni vastaanotetuksi. Virkailija kehotti minua tarkistamaan, että laukun sisältö on tallella. Kokeilin vain laukun painoa ja totesin, että kyllä siinä taitaa olla ihan riittävästi tavaraa.  Majapaikassani tutkimme laukun sisältöä ja totesimme, ettei laukusta ole hävinnyt tavaraa. Keräsimme Sailemin kuntaan lahjaksi tarkoitetut tavarat yhteen pussiin. Veimme sen oppaalle ja pyysimme häntä toimittamaan lahjat Kirsi ja Risto Leikolan kautta Sailemiin.

En jaksa vieläkään nauraa tälle jutulle. Vei liikaa energiaa, mitä olisi tarvittu itse matkakohteeseen tutustumiseen eikä laukun metsästämiseen. t: IP